Aarnion Scarlett

Päiväkirja

02.06.2024 – Hammaspiinaa (283 sanaa)

Scarlettilla on ollut viime viikkoina jotain vähän niinkuin vinksallaan. Se söi kyllä normaalisti, mutta satunnaisesti ruokailun jälkeen se jäi pyörittelemään kieltään ja pudotteli heinätolloja kesken pureskelunsa, mitä se ei normaalisti tee. Myös kuolaimiin reagoiminen oli muuttunut, sillä tamma heilutteli päätään ja puri kiinni vähän liiankin ärhäkästi, vaikka varusteet oli samat vanhat tutut eikä suuhun tai suupieliin ollut tullut näkyviä haavoja. Kutsuimme eläinlääkärin katsomaan kotitalliin tammaa, joka tuntui ehkä ylireagoinnilta, mutta rauhaakaan ei saataisi asialle ennen kuin tamma olisi katsottu. Ja hyvä niin. Hammastarkastuksessa paljastui, että yksi poskihammas oli lohjennut vinosti. Ei lainkaan näkyvästi ulospäin, vaan juuri sen verran pahasti, että se alkoi painaa posken sisäpintaa ja ärsyttää suuta.

Saatiin onneksi klinikalle aika nopeasti. Scarlett matkusti tuttuun tapaansa kuin prinsessa konsanaan, mutta klinikalle päätyminen sitä kyllä ärsytti. Tammalla on vahva mielipide siitä, että hoitotoimenpiteet eläinlääkärin toimesta on hevoskiusaamista, eikä se myöskään peitellyt sitä klinikalla. Onneksi henkilökunta ymmärsi tamman luonteen päälle ja työskenteli napakasti mutta rauhallisesti. Hammasta ei tarvinnut poistaa kokonaan, vaan se hiottiin siistiksi, ja loput suun terävyyksistä käytiin samalla läpi kun tänne saakka oltiin saavuttu. Jäisimme seuraamaan, oireileeko hammas enään kunhan posken sisäpinta paranisi ensin. Se tiesi viikon kuolainlomaa, joka ei ilahduttanut oikein ketään. Viimeksi Scarlettin oltua viikon sairaslomalla, se rikkoi kahdesti vesiautomaattinsa karsinassa. Onneksi nyt voisi harrastaa liikuntaa, kunhan siihen ei kuulu kuolaimet suussa.

Kotio päästyämme Scarlett mulkoili minua tarhastaan niin pahasti kuin nyt poni voi mulkoilla, mutta lopulta se päätyi kuluttamaan patoutumansa heinien kimppussa. Jo parissa päivässä sen käytös muuttui selvästi rennommaksi, ja ratsastuksessakin se oli taas oma, työstettävä mutta yhteistyöhaluinen itsensä. Keksimme samalla, että tammahan itseasiassa toimii yllättävän hyvin myös hackamorella, vaikkei kukaan uskaltanutkaan sitä esteillä kokeilla. Toivottavasti tuo jää meidän viimeiseksi hammasreissuksi pitkään aikaan. Tai jos Scarlettilta kysytään, ikuisesti.

15.06.2024 – Laidunkauden aloitus (382 sanaa)

Tänään tapahtui jotain suurta. Siis todella suurta. Minut ja muutama muukin vietiin laitumelle. Ei sellaiselle parin tunnin pyörähdykselle, jossa ruoho loppuu heti kesken ennen kuin alkuun edes pääsee ja sen jälkeen saa vain haistella muiden eväitä. Ei, nyt oli se tietty tärkeä päivä. Se päivä, kun meidät lastattiin kuljetusautoon ja kuljetettiin sinne, missä ruoho kasvaa polveen ja aurinko paistaa suoraan otsatukkaan aamusta iltaan ja melkein yöhönkin.

Ensimmäinen vihje oli jo aamulla: Elina kävi letittämässä otsatukkani. Ihan vaan, ettei kuulemma takkuunnu heti ensimmäisen päivän jälkeen ja kuulemma viimeksi olin kerännyt koko ohdakepensaan otsaani eikä sitä saatu ilman saksia irti. Minusta se oli tarpeetonta, mutta seisoin kuitenkin kiltisti paikallani, koska harjaushetki tarkoitti samalla myös vähän ylimääräistä rapsutusta. Ja tunnetusti Elinan taskuissa oli aina jotain hyvää. Jonas kantoi riimut ja narut karsinoille, ja joku huuteli pihalla jo ensimmäisten autoon menevien nimiä. Tunnelma oli… no, sanotaanko odottava. Jopa se yksi yleensä aina murjottava suokkitamma näytti virittelevän hymyä huulilleen.

Matka sujui mallikkaasti. Minä matkustin auton viimeisellä paikalla, ja vaikka se yksi pikkuponi vinkui ja kitisi koko matkan, minä pysyin viileän tyynenä. Eihän sitä nyt sovi riehua ennen tärkeää päivää, kummitustarinat kertovat aina niistä onnettomista poneista jotka loukkaa kinttunsa matkalla paratiisiin ja kuljetetaankin samalla autolla eläinklinikalle. Hyh. Viime kerta oli ihan riittävä sitä sarjaa, mukamas hammas oli lohjennut ja sen takia oli välttämätöntä kiusata poni raasua. Olisin aivan varmasti pärjännyt sen hampaan kanssa, jos olisin tahtonut.

Ja sitten. Auton lastaussiltä aukesi. Nurmi tuoksui vastaleikatulta heinältä, mutta vielä paremmalta, sillä se ei ollut kuivaa eikä pussitettua. Vaan tuoretta ja mehevää, hyvä ettei kuola alkanut valua leukaa pitkin. Otin heti ensimmäiset suupalat kun kaviot tavoitti kiinteän maanpinnan, vaikka siinä samalla teki mieli vähän pörhistellä ja ottaa kevyt laukkaspurtti. Ja tottahan toki otinkin. Ei nyt mitään täyttä kiitoa, muistetaan se kummitustarina, ainoastaan sellainen siisti, hallittu esittelykierros. Että kaikki näkivät, kuka täällä on.

Uudet aidat, uusi näkymä, mutta vanhat tutut tarhakaverit ja se hapan suomenhevonen. Yksi nuorikko yritti haastaa laukkakisaan, mutta minä päädyin vain vähän huitaisemaan hännällä ja siirtymään varjoisampaan osaan laiduntamme. Fiksuimmat valitsevat paikkansa, eivät kilpaile siitä. Iltapäivällä Elina tuli vielä moikkaamaan ja hössöttämään, että olinhan juonut ja löytänyt suolakiven. Tietenkin olin. Tämä ei ole ensimmäinen laidunkauteni. Silti oli mukavaa, että hän rapsutteli otsaani ja sanoi: "Nautihan Scarlett nyt lomastas, muutaman viikon päästä pääset taas takaisin työn pariin." No, niinpä tietenkin.

Ei valmennusmerkintöjä.